Base Camp 4.12.2013 klo 13.30

3.12.  heräsimme kirkkaaseen aamuauringon paisteeseen. Kömmimme teltan lämmöstä ylös kirpeään Etelämantereen aamuun, erinomaiseen huiputuskeliin. Keitimme, söimme ja pakkasimme reppumme, kohta olimme hiihtämässä aikaisempina valmistelupäivinä tutuksi tullutta lumirinnettä kohti pohjoishuipulle vievää harjannetta. Edellispäivänä pääsimme jo pohjoishuipulle ja nyt tarkoitus oli jatkaa matkaa itse huipulle. Jäljellä oli noin 150 nousumetriä – jäätä, irtolunta ja kalliota.

Tavoitteemme Sukkertoppenin huippu kohosi jylhänä edessämme

Matka pohjoishuipulle sujui ongelmitta. Kolmen tunnin kiipeämisen jälkeen olimme perillä ja valmiina laskeutumaan huippujen väliselle lumiharjanteelle. Jätimme kiinteän köyden helpottamaan paluutamme väsymystämme ennakoiden. Kuljimme lumista harjannetta huipulle johtavan reitin juurelle. Siitä alkaisi noin 150 nousumetrin ja 4 köydenpituuden mittainen kiipeily huipulle. Kevensimme kuormaamme luopumalla repuista ja aloimme töihin.

Nousu harjanteelle sujui leppoisasti

Aloitin nousun täynnä intoa. Tunnin äheltämisen ja 15 nousumetrin jälkeen huomasin reitin katkeavan harjanteelle minkä takana ei ollut kuin tyhjää ja edessä kohosi vuoren itäseinä. Matkaa alas oli 600 metriä ja reitti niin vaikea, että ainoa mahdollisuus oli palata takaisin. Laskeuduimme alas ja aloitimme uuden yrityksen pitkin viereistä halkeamaa.

Tällä kertaa matka jatkui lyhyelle lumikentälle, minkä jälkeen seurasi reilun kymmenen metrin tekninen osuus ja päädyin jälleen terävälle harjanteelle. Edessäni oli vain tyhjää pudotusta. Kampesin itseni harjanteelle ja hajareisin kulkien eteenpäin päästäkseni reitille vuoren seinään kiinni. Tähän loppui ensimmäinen köyden mitta. Pata kampesi itsensä nopeasti perässäni ja oli saman tien valmiina jatkamaan seuraavan osuuden vetoa.

Harjanteella

Pata kiipesi äheltäen ylös leveää halkeamaa ja hävisi näkyvistäni. Matka jatkui samoin kuin edellisellä pätkällä lumikentän kautta seuraavaan tekniseen osuuteen ja siitä parkkiin pienelle kielekkeelle. Pata teki varmistukset ison kiven ympärille ja huuto alas “Valmis, voit tulla!” Punnersin itseni Patan luokse.

Nopean reitin arvioinnin jälkeen epäilimme kykyämme jatkaa. Edessämme oli vain erittäin leveä ulkoneva halkeama. Vasta viiden metrin korkeudessa halkeama kapeni kiipeämiseen sopivaksi. Kirosimme raskaasti uutta vastoinkäymistä mutta päätimme yrittää. Kiersin ensin oikealle etsien toista reittiä, mutta siellä oli vain entistä vaikeampaa. Iskimme siis kiinni tähän edessämme kohoavaan halkeamaan. Sain hakkuja soviteltua pieniin halkeamiin ja metri metriltä nousten tavoitin halkeaman ensimmäisen kapean kohdan. Sain itseni kiinni – olimme ylittäneet ja selättäneet reitin toistaiseksi haastavimman osuuden. Könyten ja kiroten etenin halkeaman loppuun seuraavalle lumikentälle ja vielä yli lyhyen teknisen osuuden. Olimme jälleen köyden pituuden lähempänä huippua.

Pata kulki tällä teknisellä osuudella edellä

Edessäni reitti jatkui tasaisena noin viisikymmen asteisena kallioseinämänä. Tähän ei saisi mitään kiinni. Perkele, tähänkö tämä nyt katkeaa? Kuuden metrin kallio-osuuden takana näkyi jälleen lumikenttä ja kentän takana pilkisti jo huippu. Oli todennäköistä, että olimme nyt kohdassa mihin kallio-osuus loppuisi ja viimeinen osuus huipulle olisi lumi- ja jääkiipeilyä. Olimme siis lähellä, mutta samalla vielä niin kaukana. Huusin Patan ylös tsekkaamaan tilannetta. Häntä odotellessa mietin strategiaa. Patan päästessä luokseni totesin vain yksi kantaan… ”moro, sulle sattui nyt tämmäinen ”dry tool” pätkä ilman varmistuksia”. Vastaus oli vilkaisu edessä olevaan ja lyhyt tokaisu… ”okei mä yritän”.

Seurasi todenna jännä kymmenminuuttinen vaatien roimasti kannustusta. Pata oli edessäni lumella tärisevin jaloin “Perkele Pekka mikä pätkä, lepään hetken.” Muutama uusi jännittävä minuutti ja uusi huuto “Reitti huipulle näkyy, lunta ja jäätä… Pekka tästä pääsemme!” Silmäni kostuivat fiiliksestä, nyt vain homma loppuun ja olisimme huipulla, edessä oleva on mahdollinen.

Pata jatkoi eteenpäin, hävisi hetkeksi näkyvistäni palaten jälleen näkyviin. “Pekka tää on ihan höttölunta kallion ja irtokivien päällä, mutta mennään.” Lunta kaivaen, hakaten ja möyrien hän nousi metri metriltä kohti esihuippua. Jälleen huuto “Täällä ollaan Pekka, tästä päästään, matkaa huipulle 10 metriä… jatkanko?”

Pata nousee pitkin lumiseinämää

Ei aikaakaan kun Pata oli aivan huipun juurella, jäljellä oli vain puuttuvat kolme metriä. Väsymys ei painanut kun kiipesin köyden mitan hänen luokseen.

”Tuossa se on, mennäänkö loppuun?” kysyi Pata virnistäen, kun saavutin hänet. Yhdessä nousimme viimeiset kolme metriä ja löimme kätemme 2525 metrin korkeudessa kohoavaan huippuun, jossa kukaan muu ihminen ei aikaisemmin ollut käynyt.

Olimme päällä, mutta emme vielä perillä – alaskin oli päästävä.

Vihdoin huipulla – Sukkertoppenin valloittajat Pata Degerman ja Pekka Holma

Nopeasti otimme kuvat ja lähdimme laskeutumaan. Mielessä oli vain turvallinen laskeutuminen. Olimme tehneet matkaa kolmetoista tuntia ja viimeisestä teehuikastakin oli jo aikaa kymmenisen tuntia. Varovaisuutta ja tarkkuutta toisillemme toitottaen aloimme valmistautua laskeutumiseen ensin repuille ja siitä harjannetta pitkin suksille. Hakkasimme hankeen lumiankkurin ja matka alas alkoi…

Kolme pitkää tuntia laskeutumista ja olimme turvallisesti kohdassa, johon jätimme reppumme. Vihdoinkin saimme kuumaa teetä ja jatkoimme matkaa. Nousimme ylös aikaisemmin jättämäämme köyttä pitkin perusleiriin vievälle lumiharjanteelle. Matkalla oli vielä muutama vaikeampi laskeutuminen, mutta muuten harjanteella polveileva polkumme oli helppoa kulkua.

Ylemmillä lumikentillä lumi pöllysi

Nyt ensimmäisen kerran moneen tuntiin alkoi kiipeämisen ja adrenaliinimyrskyn aiheuttama paine helpottamaan ja pystyimme nauttimaan hetkestä. Näky aamuöisellä aurinkoisella harjanteella oli uskomattoman kaunis. Ympärillämme aukesi äärettömyys. Lumikenttä ja siitä nousevat huiput saivat kyyneleet silmiimme. Näin kaunis ei voi äiti maa olla. Katsoimmepa mihin suuntaan vain, näkyi kaikkialla kolme väriä. Lumen valkoinen, taivaan sininen ja kallioiden musta piirsivät ympärillemme tavattoman upeaa maisemaa.

Harjanteelta näimme Timon hiihtävän perusleiristä meitä vastaan. Hän oli viettänyt alhaalla 15 jännittävää tuntia. Äänemme vuorelta olivat ajoittain kuuluneet leiriin. Nousuamme huipulle hän ei ollut pystynyt seuraamaan, sen verran reittimme oli kulkenut huipun itäseinän puolella. Kohtaamisemme suksilla oli täynnä tunnetta ja riemua.

Kuusitoista työntäyteistä tuntia oli takana. Väsyneet, onnelliset ja elämää rakastavat miehet olivat vihdoinkin perillä. Tavoite oli saavutettu, tämä työ tehty.

Näissä tunnelmissa toivotamme kaikille hyvää Itsenäisyyspäivää sinne koti-Suomeen.

Terveisin Pekka, Pata & Timo